Face the death but don't embrace it

Bussiin tuli vanha nainen, joka pyysi hädissään bussikuskia odottamaan, että hän pääsisi istumaan bussissa ennen kuin kuski lähtisi ajamaan. Naisen silmistä näkyi pelko, kun hän toisti yksikseen "voi kauhistus, hui kamala", pysähtyneessä bussissa kunnes pääsi paikalleen. Nainen pelkäsi kuolemaa, se oli selvää. Mietin, miksi minulla ei koskaan ollut sellaista. Korkeintaan korkeanpaikankammo siitä, kun katsoin junaraiteilta veteen; ja sekin vain sen takia etten siedä kipua, joten putoaminen ei olisi käynyt päinsä. En osannut nähdä tuota vanhaa naista tulevaisuuden minässä, en luultavasti koskaan edes eläisi niin vanhaksi. Ja kuolemaa en ole koskaan pelännyt. 

Hope is overrated

500 vitun kaloria liikaa, 100 tekemätöntä vatsalihasta, 15 extrakiloa ja loistava itseluottamuksen puute. Mitä muuta voisinkaan toivoa elämältä?

But it was a long time ago

Tiesin jo alussa,

että emme tulisi koskaan onnistumaan.

Tiesin sen, 

mutta en halunnut myöntää sitä.

En halunnut myöntää,

että lähes kuka vain olisi ollut sinulle 

enemmän "se oikea" kuin minä.

En halunnut myöntää, 

että koko sinä aikana

kun yritin tehdä kaikkeni,

jotta pitäisit minusta,

sinä vain leikit tunteillani.

 En kuitenkaan voinut vastustaa kiusausta

sille pienelle ajatukselle, joka kysyi:

"mutta mitä jos?"

Mitä jos olisin sanonut tunteistani

 kun kysyit niitä?

Mitä jos olisit tavannut minut

vuoden aikaisemmin?

Mitä jos en olisi yrittänyt

olla niin vähän itseni?

Olisitko vielä ottanut minut ympärillesi?

Leikkinyt haalistuneilla hiuksillani?

Kuiskinut korvaani asioita,

joita kukaan muu ei tule koskaan sanomaan?